The Alvar Aalto designed Toppila Silo was constructed in 1931 as a part of the Toppila Pulp Mill in Oulu, Finland. The factory was closed in 1985, leaving the SR-1 protected silo to deteriorate as reuse plans have repeatedly fallen short. In 2020, the silo was auctioned by the City of Oulu to the Factum Foundation. Their plan is to turn the silo into a research centre.
In 2009, the Toppila Silo was voted ‘The Ugliest Building in Oulu’ in a reader poll held by the local newspaper Kaleva. This thesis is a collection of three essays in architectural theory that take the silo's title as ‘The Ugliest Building in Oulu’ as a starting point for exploring the aesthetics of ugliness.
Ugliness is used as a theoretical framework for questioning aesthetic rules and categories. It is understood, first and foremost, as a cultural construct. It is a deviation from the ‘norm’, telling us more about the subject viewing an object than it does of the object being evaluated.
The first essay examines how ugliness, in the form of an industrial aesthetic, was used by early 20th-century modernist architects as a mechanism of aesthetic friction. The modernists intended to extract an aesthetic ‘out of’ industrial construction. By adopting a style that radically differentiated from prevailing aesthetic conventions, their aim was to maintain relevance in an industrialized world.
The second essay discusses Aalto’s relationship to the modernist industrial aesthetic. Aalto’s work in Toppila is in contrast with the industrial aesthetic, insofar as he aimed to insert an aesthetic ‘onto’ industrial construction. Aalto’s work is seen as reflecting a design method emphasizing intuitive free expression, where ugliness was understood as a conflicting force, capable of either deforming or strengthening the totality of an art work.
The third essay approaches ugliness from a more contemporary point of view. The perceived ugliness of the Toppila Silo, in its current state of decay, is examined through the concepts of ruin porn, dirt and decay, heterotopia and monstrosity. By doing so, the essay speculates on the possibility of finding sustainable modes of practice from embracing that which is currently outside of normative aesthetic criteria.
Together, the three essays form a narrative of the Toppila Silo, spanning from its links to the modernist industrial aesthetic, to the derelict silo as a structure that continues to question what is conventionally accepted as aesthetically pleasing.
Alvar Aallon suunnittelema Toppilan Siilo valmistui Ouluun vuonna 1931 osana Toppilan sellutehdasta. Tehdas suljettiin vuonna 1985, jonka seurauksena SR-1 suojelumerkitty siilo on päässyt rapistumaan. Suunnitelmat siilon uusiokäytöstä ovat toistuvasti kaatuneet. Vuonna 2020 siilo huutokaupattiin Oulun kaupungin toimesta Factum Foundation -säätiölle, jonka tarkoituksena on muuntaa siilo tutkimuskeskukseksi.
Vuonna 2009 Toppilan Siilo äänestettiin Kaleva-lehden lukijaäänestyksessä ‘Oulun rumimmaksi rakennukseksi’. Tämä arkkitehtuurin teorian diplomityö koostuu kolmesta esseestä, jotka käsittelevät rumuuden estetiikkaa lähtökohtanaan siilon titteli ‘Oulun rumimpana rakennuksena’.
Rumuuden käsite tarjoaa työlle teoreettisen viitekehyksen, jonka kautta esteettisiä sääntöjä ja kategorioita on mahdollista kyseenalaistaa. Rumuus on ensisijaisesti kulttuurinen konstruktio. Se on poikkeama normista, joka kertoo enemmän objektia katsovasta subjektista kuin arvostelun kohteena olevasta objektista.
Työn ensimmäinen essee tarkastelee miten 1900-luvun alun modernistiset arkkitehdit käyttivät rumana pidettyä teollista estetiikkaa keinona erottautua radikaalisti vallitsevasta estetiikasta. Varhaisten modernistien tarkoituksena oli luoda suoraan teollisuusrakentamisesta johdettu tyyli. Erottautumalla radikaalisti vallalla olevasta estetiikasta, pyrkimyksenä oli toimijuuden säilyttäminen teollistuneessa maailmassa.
Toinen essee käsittelee Aallon suhdetta modernistiseen teolliseen estetiikkaan. Toppilan toimeksianto nähdään kontrastina varhaisten modernistien teollisuutta ihailevalle estetiikalle, sillä Aallon keskeisenä pyrkimyksenä oli estetiikan ‘syöttäminen’ teollisuusrakentamiseen. Aalto omaksui suunnittelumetodologian, jonka keskiössä oli intuitiivinen itseilmaisu. Tälle metodologialle tyypillistä oli ymmärrys rumuudesta ristiriitaisena voimana, joka saattoi joko vääristää tai voimistaa taiteellista kokonaisuutta.
Kolmas essee lähestyy rumuuden käsitettä ajankohtaisemmasta näkökulmasta. Toppilan Siilon koettua rumuutta käsitellään rauniopornon, lian ja rappion, heterotopian sekä hirviön käsitteiden kautta. Tarkastelemalla siiloa poikkeamana nykyisestä esteettisestä normista, essee spekuloi mahdollisuudella löytää uusia ja kestäviä toimijuuden tapoja.
Yhdessä esseiden toisistaan poikkeavat näkökulmat muodostavat narratiivin Toppilan Siilosta, joka linkittää modernistista teollisesta estetiikkaa edustavan siilon, ajatukseen raunioituneesta siilosta rakennuksena, joka jatkaa esteettisten konventioiden kyseenalaistamista.
Submit a publication
Browse
Statistics