Out of sight, out of mind: Modern architecture and waste

Abstract

This master’s thesis examines the ways in which the contemporary building culture produces waste. The environmental crisis and the emerging circular economy have drawn more and more attention to construction waste and its reuse. Instead of adopting the problem-solving approach of waste management, this thesis asks how buildings and urban environments come to be defined waste in the first place? The question is explored through the history of modern architecture and construction practice.

This thesis introduces critical discourses on waste in social studies and humanities to architecture theory. In a dive into the history of modern architecture and its founding thought, the canonical narrative of modernism is exposed to multidisciplinary writings about dirt, discard, hygiene, order, and obsolescence. A particular interest is taken on the grounds and reasoning of demolition, which often reveal less about waste itself than its counterpart, the ideal.

A key argument of this thesis is that the modernist ideals of hygiene and order continue to have a waste-producing effect in contemporary built environments. The modern project enforced a strict system of ordering that abjected parts of the existing built heritage as incompatible with new values. The modernist legacy persists in legislation, processes, and cultural understanding of the parties involved in construction and urban development. What we perceive as waste is not merely the material product of a linear economic system but also a cultural discard of the modernist design sensibility.

New, more ecological building solutions cannot be considered sustainable if the existing is subsequently labelled waste. Circular economy envisions an architecture that utilises the old and existing in innovative ways. However, the promise of sustainability combined with continuous economic growth should not be left unquestioned. The work proposes that a multidisciplinary approach is necessary for identifying the roles architecture plays in the environmental crisis and the unequal distribution of its effects.

Tämän diplomityö tarkastelee sitä, miten nykyinen rakentamisen kulttuuri tuottaa jätettä. Ympäristökriisi ja kiertotalous ovat kohdistaneet huomion rakennusjätteeseen ja sen uusiokäyttöön. Sen sijaan, että työ käsittelisi rakennusjätettä jätehallinnan näkökulmasta, se kysyy millä tavoin rakennuksia ja kaupunkiympäristöjä määritetään jätteeksi? Tätä kysymystä lähestytään modernin arkkitehtuurin historian kautta.

Diplomityö kriittisiä näkökulmia jätteeseen yhteiskunta- ja humanistisissa tieteissä arkkitehtuurin teoriaan. Se tarkastelee nykyistä rakennuskulttuuria ja sen ylijäämää sukeltamalla modernismin historiaan ja perustaviin ajatuksiin. Modernismin vakiintunut narratiivi altistetaan monialaisille teksteille, jotka käsittelevät jätettä, likaa, hygieniaa, järjestystä, ja vanhenemista. Työn keskiöön nousevat purkamisen syyt ja sen perusteluun käytetyt argumentit, jotka usein kertovat vähemmän itse jätteestä kuin sen vastaparista, ideaalista.

Työn keskeinen argumentti on, että modernistiset hygienian ja järjestyksen ihanteet vaikuttavat edelleen siihen, miten rakennettuja ympäristöjä määritetään jätteeksi. Moderni projekti tavoitteli oli tiukkaa järjestystä, joka sulki ulkopuolelleen osia olemassa olevasta rakennuskannasta uusiin arvoihin sopimattomana. Tämä perinne elää edelleen lainsäädännössä, prosesseissa ja rakentamisen osapuolten kulttuurisessa itseymmärryksessä. Se, minkä määritämme jätteeksi ei ole vain lineaarisen talousjärjestelmän materiaalinen tuote, vaan myös modernistisen suunnitteluajattelun kulttuurinen hylkiö.

Uusia, entistä ekologisempia rakentamisen ratkaisuja ei voi pitää kestävinä, jos vanha samalla leimataan jätteeksi. Kiertotalouden ihanteena on arkkitehtuuri, joka keskittyy uudisrakentamisen sijaan hyödyntämään vanhaa ja olemassa olevaa uusin ja innovatiivisin tavoin. Lupausta kestävyydestä yhdistettynä jatkuvaan talouskasvuun ei kuitenkaan pidä jättää kyseenalaistamatta. Työn pyrkimyksenä on korostaa monialaisen lähestymistavan tärkeyttä pohdittaessa arkkitehtuurin roolia suhteessa ympäristökriisiin ja sen vaikutusten epätasa-arvoiseen jakautumiseen.