Hetkessä - lapsinäyttelijän ohjaaminen elokuvassa

Abstract

”Hetkessä” -opinnäytetyössäni käsittelen lapsinäyttelijän ohjaamiseen liittyviä kysymyksiä keskittyen lapselta haettavaan ilmaisuun, kuten tunneilmaisun tuottamiseen ja tuoreuden vaalimiseen, sekä lapsen kohtaamiseen ja kohtelemiseen vielä kehittyvänä ihmisenä. Pohdin lapsen ohjaajan työtapojen merkitystä lapsen ohjaamisessa, sekä koko elokuvaprosessin vaikutusta lapseen itseensä.

Pohdintojeni keskiössä kulkee tuorein kokemukseni lapsen kanssa työskentelystä lopputyölyhytelokuvassani Parhaat Päivät. Kerron omasta tavastani edetä lapsen kanssa elokuvaprosessissa, jossa kirjoitin 8-vuotiaan Helmin roolin omalle tyttärelleni, yhteistyössä hänen kanssaan. Lähtökohdiltaan ainutlaatuinen prosessi oli itselleni antoisa, sillä lapsen seuraaminen läheltä opetti enemmän ohjaajaa kuin ohjaaja lasta. Elokuvassa tällainen työtapa oli itselleni uusi, ja avasikin minulle kiinnostavan lähestymistavan valmentaa lasta rooliinsa. Yhdessä luotava roolihahmo on jo harjoitusta hänen sisäisen elämänsä ymmärtämistä ja rooliin eläytymistä varten. Se luo tukevan pohjan tilanteisiin heittäytymiselle ja esimerkiksi improvisoinnin mahdollisuuksille vielä kuvaustilanteessakin.

Haastatteluumme pohjaten esittelen lapsia kaikissa kuudessa elokuvassaan ohjanneen Mari Rantasilan harjoitusmetodin, jonka ydinajatuksena on käsikirjoitettujen kohtausten läpikäyminen hyvissä ajoin ennen kuvauksia, ja sitä kautta turvallisen ja innostavan ilmapiirin ylläpitäminen sekä tuoreuden säilyttäminen kuvauksissa.Rantasilan kanssa käsittelimme myös niitä kysymyksiä, jotka liittyvät casting-prosessiin silloin, kun lapsiesiintyjiä haetaan koekuvausten kautta tiettyihin rooleihin.

Lisäksi käsittelen näyttelijäntyöhön ja -ohjaamiseen yleensä liittyviä menetelmiä kolmen lähdeteoksen pohjalta: Judith Westonin ”Näyttelijän ohjaaminen”, Sidney Lumetin ”Elokuvan tekemisestä” sekä Konstantin Stanislavskin ”Näyttelijän työ”. Kirjojen kuvaamissa metodeissa ja työtapojen kuvauksissa on sekä yhteneväisyyksiä että eroavaisuuksia, mutta kaikkia yhdistää samankaltainen ajatus näyttelijäntyön ytimestä: näyttelijän sisäisen tunteen puhkeaminen näkyväksi, roolin rakentaminen oman kokemusmaailman varaan, mielikuvien käyttö ja ilmaisun hengittävyyden, ”tuoreuden” ja aitoudentunnun vaaliminen.

Ilmaisuun ja työtapoihin liittyvien kysymysten lisäksi pohdin elokuvaprosessin vaikutusta lapseen itseensä. Lapsinäyttelijän ohjaajalla on työtavasta ja metodista riippumatta vastuu. Hänen on valittava vastuullinen metodi tuottaa ilmaisua, kohdattava lapsi omana itsenään, vielä kehittyvänä ihmisenä. Lasta on kohdeltava ikätasonsa mukaisesti, kuunnellen ja lempeästi johdattaen kohti toivottua lopputulosta.

Pohdin myös intuition ja tietoisuuden vuorottelua ohjaajan työssä, taiteilijan sisäisen lapsen heittäytymistä luovan virran imuun ja kuvaan sitä, miten lapsinäyttelijä luontaisen luomisvoimansa ansiosta kulkee siinä mukana. Elokuva on kuin leikki, ja lapsi, joka hallitsee leikkimisen paremmin kuin aikuinen, on ohjaajan paras työkaveri.