Rapid urbanization coinciding with climate change and the increase in frequency and volatility of natural disasters has heightened the vulnerability of our communities and cities and has directed international attention to the theme of resiliency. This thesis begins by addressing the issue of natural disasters and asks why can some communities withstand natural disasters better and recover faster than others, and how can architecture better support communities to encounter a future disaster event?
This thesis consists of three parts. Part 1 presents the current timeline of post-disaster reconstruction cycle and pre-disaster mitigation actions. The cycle starts with a natural disaster. Though varied in intensity, destructiveness and type, all natural disaster can disrupt a city’s or a community’s ability to function in providing its habitants a safe and humane living environment. Phases followed immediately after a disaster are response and rescue, relief and shelter. Then starts the rehabilitation of the community. As a new disaster approaches, preparedness and mitigation actions can help cities and communities better respond when facing a disaster. The cycle is completed at the event of another natural disaster and the process of reconstruction begins again.
Over the course of spring 2014, I visited three cities, three countries with three distinctly different cultural and
climatological contexts in the Pacific Region that are currently at different stages of the reconstruction cycle. The conducted case studies demonstrate how these cities deal with the challenges of the present as well as brings light to their efforts in building towards a more resilient and safer future. The first case study is about Tacloban, Philippines devastated by typhoon Yolanda on the November 8th, 2013. Six months after the typhoon, temporary structures scattered around the city as well as the regrowth of vulnerable informal urban settlements along the coast pose a new threat as the surrounding environment is showing signs of stronger and more volatile storms. The second case study of the City of Ishinomaki, Japan will present the phases followed by the Great Eastern Japan Earthquake and Tsunami in 2011 and the state of the city three years after the disaster. The 2011 disaster showed how a chain of disasters followed by an earthquake can effect susceptible modern societies and countries that are forerunners in disaster preparedness. The third case study presents Vancouver, Canada, a city expected to encounter a great magnitude earthquake anytime within the next 200 years. The possible future scenario of a high magnitude earthquake poses a complex series of threats to the City of Vancouver. Sixty percent of the city’s built mass predate the seismic building code and are categorized as high risk for structural failure. The estimated economic losses due to a disaster event in Vancouver would not
only decrease the economic stability of the city but negatively effect the whole economy of Canada. Loss of livelihoods and jobs could result in outmigration of residents and shift the province to a long-term decline.
Part 3 of this thesis argues for a fundamental shift in the way architects design for disaster. I propose the idea of locally embedded resiliency which would make architectural preparedness methods immediately beneficial in the pre-disaster phase by implementing a dual program. The idea of locally embedded resiliency proposes a method that would address both pre-disaster needs and post-disaster needs of a vulnerable community with the implementation of a public building network of a new type of building, the nucleus, that provides a transitional program suitable for both pre- and post-disaster topias. To place these structures within a community, architects must identify the role of culture and the intangible social structures within the physical urban frame in order to grasp the essence of the community.
The thesis concludes by stating that architects can have a long-lasting positive impact on a community and build resiliency over time by addressing directly the underlying causes of vulnerability to natural disaster – that is poverty and the lack of social capital, education and equality.
Nopea kaupungistuminen sekä ilmastonmuutoksesta johtuvat lisääntyneet luonnonkatastrofit ovat lisänneet yhteisöjen ja kaupunkien haavoittuvuutta, joka on herättänyt kansainvälistä kiinnostusta katastrofikestävyyttä (resiliency) kohtaan. Tämä diplomityö käsittelee luonnonkatastrofeja ja tutkii, miksi jotkin yhteisöt kestävät luonnonkatastrofeja paremmin ja toipuvat nopeammin kuin toiset, ja miten arkkitehtuuri voisi paremmin tukea yhteisöjä kohtaamaan mahdolliset tulevat luonnonkatastrofit.
Tämä diplomityö koostuu kolmesta osasta. Osa 1 käsittelee katastrofin jälkeisen jälleenrakentamisen aikajanaa ja ennaltaehkäiseviä, luonnonkatastrofien seurausten lievittämiseen tähtääviä toimintoja. Jälleenrakentamisen aloittaa luonnonkatastrofi. Vaikka luonnonkatastrofit vaihtelevat voimakkuudeltaan, tuhoisuudeltaan ja tyypiltään, kaikki luonnonmullistukset voivat heikentää kaupungin tai yhteisön kykyä toimia ja tarjota asukkailleen turvallista ja inhimillistä elinympäristöä. Katastrofin jälkeen seuraa hätäapu ja pelastustoimet, sekä hätämajoituksen järjestäminen. Näitä seuraa vähitellen yhteisön kuntoutus. Kun uusi katastrofi lähestyy, ennaltaehkäisevät toimet voivat auttaa kaupunkeja ja yhteisöjä paremmin vastaamaan katastrofin tuomiin haasteisiin. Kierros päättyy, kun seuraava luonnonkatastrofi iskee ja jälleenrakennus alkaa uudelleen.
Osa 2 käsittelee kolmea tapaustutkimusta. Vierailin kevään 2014 aikana kolmessa kaupungissa, kolmessa maassa, jotka edustavat kolmea selvästi erilaista kulttuuria ja ilmastollista ympäristöä Tyynenmeren alueella. Nämä kolme kaupunkia ovat tällä hetkellä jälleenrakentamisen eri vaiheissa. Tapaustutkimukset kustakin kaupungista osoittavat, miten nämä kaupungit vastaavat esille tulleisiin haasteisiin sekä pyrkimyksistä rakentaa kestävämpää ja turvallisempaa tulevaisuutta. Ensimmäinen tapaustutkimus käsittelee Taclobania Filippiineillä, joka tuhoutui taifuuni Yolandan seurauksena 8. marraskuuta 2013. Kuusi kuukautta taifuunin jälkeen, väliaikaiset rakenteet ovat hajallaan ympäri kaupunkia ja ihmiset ovat alkaneet rakentaa talojaan takaisin haavoittuvalle rannikkoalueelle. Tämä aiheuttaa uudenlaisen uhan kaupungille, kun merkkejä yhä voimakkaammista myrskyistä on ilmassa. Toinen tapaustutkimus käsittelee Ishinomakia Japanissa ja esittelee vaiheita, jotka seurasivat Japanin maanjäristystä ja tsunamia vuonna 2011, sekä kaupungin tilaa kolme vuotta katastrofin jälkeen. 11.maaliskuuta 2011 alkaneet tapahtumien ketjut osoittavat, kuinka maanjäristystä seuranneet tsunami ja ydintuho voivat haavoittaa jopa maita, jotka ovat edelläkävijöitä kriisivalmiudessa. Kolmas tapaustutkimus esittelee Kanadan Vancouveria. Vancouverin alueella odotetaan suurta maanjäristystä milloin tahansa seuraavan 200 vuoden aikana. Mahdollinen tulevaisuuden skenaario aiheuttaa moninaisia uhkia Vancouverin kaupungille. Kuusikymmentä prosenttia kaupungin rakennuksista on rakennettu ennen tiukennettuja rakennusmääräystä ja nämä rakennukset on luokiteltu korkean riskin luokkaan. Katastrofista aiheutuvat arvioidut taloudelliset menetykset Vancouverissa eivät ainoastaan huonontaisi kaupungin taloudellista vakautta, vaan ne vaikuttaisivat negatiivisesti koko Kanadan talouteen. Elinkeinojen ja työpaikkojen menetys voisi johtaa asukkaiden poismuuttoon ja aiheuttaa koko maakunnan laajuisen laman.
Osa 3 argumentoi perustavanlaatuisen muutoksen puolesta siitä, kuinka arkkitehdit suunnittelevat katastrofialueille. Ehdotukseni on idea paikallisesti juurrutetusta kestävyydestä (locally embedded resiliency), joka toisi katastrofit huomioivasta suunnittelusta välittömästi hyötyä kaupungeille. Ajatus paikallisesti juurrutetusta kestävyydestä ehdottaa menetelmää, jolla puututtaisiin sekä ennen katastrofia oleviin yhteiskunnallisiin tarpeisiin että katastrofin jälkeisiin tarpeisiin. Riskialttiiden yhteisöjen kanssa toteutettu julkisten rakennusten verkosto koostuisi uudenlaisesta rakennustyypistä, tumasta (nucleus), joka tarjoaisi toimintoja ja palveluita sekä ennen katastrofia että katastrofin jälkeen. Jotta tällä verkostolla voitaisiin tukea yhteisöjä, arkkitehtien on tunnistettava kulttuurin rooli ihmisten kestävyyttä edistävänä tekijänä sekä sosiaalisten rakenteiden muodostamat ytimet fyysisten kaupunkien runkojen sisällä.
Diplomityön yhteenveto toteaa, että arkkitehdeillä ja arkkitehtuurilla voi olla pitkäaikaisia myönteisiä vaikutuksia yhteisöihin ja suunnittelulla voidaan auttaa rakentamaan katastrofikestävyyttä puuttumalla suoraan niihin syihin, jotka lisäävät yhteisön haavoittuvuutta luonnonkatastrofin kohdatessa. Näitä syitä ovat erityisesti köyhyys, sekä sosiaalisen pääoman, koulutuksen ja tasa-arvon puute.
Submit a publication
Browse
Statistics