Balancing Acts - Managing Inter-Organizational Collaboration for Innovation

Abstract

This study gives a holistic examination of the management of inter-organizational collaboration for innovation, from the macro level of innovation policy to the micro level of boundary-spanning management practice, while embedded in the meso level of managing diverse inter-organizational innovation consortia. The research context are the SHOK research consortia (Strategic Centres for Science, Technology and Innovation), which offer an intriguing site for studying inter-organizational collaboration. They aim to create breakthrough innovations, which can be transformed into growth in business life and wellbeing in society by pooling together the expertise and resources of companies, universities, and research institutions. It is of great importance to study how the collaboration of the different actors in these clusters can be managed for more efficiency, productivity, and ultimately, innovativeness. The study utilizes a combination of theoretical lenses, primarily those of paradox management and practice theory, to build upon the existing research around managing inter-organizational collaboration for innovation. It is built as a series of qualitative case studies, examining three layers within the Finnish SHOK innovation policy instrument: the macro level of the instrument itself, the meso layer of five case study research programs within one SHOK, and the micro layer of a single-case study of an exceptionally successful research program. The primary contributions of the dissertation are fourfold: First, it sheds light on how collaboration instruments in national innovation policy are designed with an overemphasis on structures while neglecting management practices, and calls for a balanced focus on both the DUI (doing, using, and interacting) and STI (science, technology, and innovation) modes of innovation. Second, it examines through comparative case studies what kind of paradoxical tensions are manifested in inter-organizational research programs, illustrates the role of proximity issues as antecedents of tensions, and underlines the prevalence of the learning-performing tension. Third, it illustrates how through "paradox management", a balanced, ambidextrous mode of leadership and organizing, inter-organizational collaboration can be pushed towards better innovative performance, while imbalanced approaches leaning towards either pole of a paradoxical tension will yield sub-optimal results. Fourth, it shows how balancing boundary-spanning practices can significantly contribute to the successful management of inter-organizational collaboration for innovation. The dissertation provides evidence on why and how a specific, conscious investment into the everyday practice of managing collaboration over organizational boundaries can pay high dividends.

Tämä väitöskirja pyrkii holistisesti tutkimaan poikkiorganisatorisen yhteiskehittämisen johtamista innovaatiopolitiikan makrotasolla, poikkiorganisatoristen innovaatiokonsortioiden johtamisen mesotasolla, ja rajapinnat ylittävien johtamiskäytänteiden mikrotasolla. Tutkimuskontekstina ovat SHOK-tutkimuskonsortiot (trategisen huippuosaamisen keskittymät), jotka tarjoavat kiehtovan tilaisuuden poikkiorganisatorisen yhteistyön tutkimiselle. Niiden tavoitteena on luoda yritysten, yliopistojen, ja tutkimuslaitosten resurssseja yhdistämällä läpimurtoinnovaatioita, jotka johtavat talouskasvuun ja laajempaan yhteiskunnalliseen hyvinvointiin. On erittäin tärkeää selvittää, kuin näissä klustereissa toimivien toimijoiden yhteistyötä voisi kehittää toiminnan tehostamiseksi, sekä tuottvauuden ja innovatiivisuuden lisäämiseksi. Tutkimus hyödyntää useaa teoreettista linssiä, pääasiallisesti paradoksien johtamisen ja johtamiskäytänteiden teoriaa, rakentaakseen uutta tietoa poikkiorganisatorisen yhteiskehittämisen johtamisen alueella. Väitöskirja rakentuu neljästä kvalitatiivisesta tapaustutkimuksesta, jotka tarkastelevat SHOKien eri kerrostumia; itse instrumentin makrotasoa, viiden SHOK-tutkimusohjelman mesotasoa, sekä johtamiskäytänteiden mikrotasoa yhden erityisen menestyksekkään ohjelman sisällä. Väitös kontribuoi olemassa olevaan tutkimukseen neljällä tavalla: Ensiksi, se osoittaa kansallisia innovaatiopolitiikan instrumentteja suuniteltavan niin, että rakenteelliset seikat ylikorostuvat johtamiskäytänteiden kustannuksella, ja esittää että innovaatiotoiminnan STI (tiede, teknologia, ja innovaatiot) ja DUI (tekeminen, käyttäminen, ja interaktio) –moodien tulisi olla paremmin tasapainossa. Toiseksi, se tarkastelee tapaustutkimusten kautta kuinka paradoksaaliset jännitteet ilmenevät poikkiorganisatorisissa tutkimusohjelmissa, osoittaa läheisyyskysymysten roolin näiden jännitteden taustalla, sekä alleviiva oppimis-suoriutumis –jännitteen keskeisyyttä. Kolmanneksi, se todistaa kuinka poikkiorganisatorisen yhteistyön innovatiivisuutta ja tuloksellisuutta voidaan parantaa tasapainoisen paradoksien johtamisen avulla, kun taas tasapainottomat lähestymistavat, joissa painotetaan paradoksisen jännitteen ääripäitä, johtavat epätyydyttäviin tuloksiin. Neljänneksi, se osoittaa kuinka tasapainottamalla rajapinnat ylittäviä käytäntöjä voidaan tukea poikkiorganisatorisen yhteiskehittämisen johtamista innovaatiokonteksteissa. Väitös osoittaa kuinka ja miksi tarkoilla, tietoisilla investoinneilla arkipäiväiseen poikkiorganisatorisen yhteistyön johtamiseen voi olla merkittäviä positiivisia vaikutuksia.